|
| Eino Saari syntyi Karviassa, Hormaluoman talossa 15.01.1896. Isä oli Juho Hormaluoma ja äiti Eedla Sofia Risku, joka kuului tunnettuun Riskujen pelimannisukuun. Vuonna 1903 perhe muutti Hormaniemen torppaan, josta sen aikaisemmat asukkaat olivat muuttaneet Jalasjärvelle. Eino Saari oli sisaruksista vanhin, sitten ikäjärjestyksessä muut lapset olivat Eero, Anto, Kerttu, Torsti ja Sipri. Hormaluoman talosta perhe muutti Saaren torppaan ja he ottivat myös sukunimekseen Saari-nimen. |
Eino Saaren omaan perheeseen kuuluivat vaimo Saima Dagmar Saari os.Yli-Patola, sekä lapset Reino, Jorma, Inkeri (nyk.Laukkonen) ja Irja (nyk. Mäki-Korvela). Lapsuustoveri Tyyni Tuulio säilyi Eino Saaren ystävänä läpi vuosien.
21.5. 1910 Eino Saari sai päästötodistuksensa Karvian kunnan ylemmästä kansakoulusta. Saaren muu opiskelu on ollut lähinnä itseopiskelua. Vuosina 1919-1924 Saari toimi Karvian maanvuokrauslautakunnan sihteerinä. Vuokrauslautakunta teki laskelmat ja esitykset torppien lunastamisesta itsenäisiksi tiloiksi. Elämäntyönsä Saari teki sahoilla erilaisissa työtehtävissä. Vuosina 1924-26 hän työskenteli Lahden sahaosakeyhtiön palveluksessa Lahdessa ja vuosina 1926 - 1944 Yhtyneet sahat Oy:n ja Rauma-Raahe Oy:n palveluksessa pääosin Kokkolan Ykspihlajan sahalla, mutta myös uitoilla ja metsänostajana mm. Pudasjärvellä ja Kokkolan lähikunnissa.
1940-luvun lopulla Saari palasi jälleen synnyinkuntaansa Karviaan, missä hän maanviljelystyön lisäksi perusti veljiensä kanssa myllyn Saran kylään. Saari osallistui erilaisiin kunnallis- ja luottamustoimiin. Saari toimi mm. kunnan liikeyrityslaskentatoimiston puheenjohtajana, kunnan ja seurakunnan tilintarkastajana, oli kunnanvaltuuston jäsen ja museotoimikunnan jäsen. Saari hoiti myös väestönsuojelupäällikön tehtäviä, suoritti kirjanpitotehtäviä ja laati useita perunkirjoituksia. Hän oli Ylä-Satakunnan sanomalehti Oy:n hallituksen ja Karvian kotiseutuyhdistyksen jäsen. Saari oli aloitteentekijänä perustettaessa Karvian kotiseutumuseota (v. 1957) ja huolehti kokoelmien hankinnasta ja järjestämisestä. Saari toimi myös museonhoitajana.
Jo Pohjois-Suomessa ollessaan Saari oli tallentanut paikallista perinnettä, mutta palattuaan Karviaan 1940-luvun lopulla hän keskittyi erityisesti karvialaisen perinteen tallentamiseen. Saari haastatteli yli 300 karvialaista vanhemman polven edustajaa. Haastatteluaiheet liikkuivat laidasta laitaan - käytännön tavoista ja tapahtumista taikoihin ja uskomuksiin. Hän on tallentanut myös laajan kokoelman paikallista murresanastoa, sananparsia, paikannimiä ja kaskuja. Saari osallistui aktiivisesti eri perinteentutkimuslaitosten keruukilpailuihin ja lähetti keräämäänsä materiaalia useihin eri keskusarkistoihin - Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, Museovirastolle, Sanakirjasäätiölle, Paikannimiarkistolle, Helsingin yliopistolle, Åbo Akademille. Keräämäänsä materiaalia Saari käytti hyväkseen myös kirjoittaessaan pakinoita eri lehtiin. Sanomalehti Ylä-Satakunta julkaisi Saaren pakinoita otsikolla "Vuosikymmenten takaa", muissa lehdissä pakinasarjoja on julkaistu mm. otsikoilla "Vanhan pelimannin jutelmia" ja "Vanhan metsämiehen jutelmia". Kaikkiaan Saaren kirjoittamia pakinoita on julkaistu eri lehdissä noin 500 kpl. Pakinat Saari on tallettanut leikekokoelmiinsa. Lisäksi Saari seurasi aktiivisesti muiden lehtikirjoittelua ja kirjoitti vastineita yleisönosastoihin.
Eino Saari on julkaissut myös kaksi kirjaa keräämästään materiaalista. Pelimannimusiikista ja perinteestä kertova teos "Pelimannien parhaat" ilmestyi vuonna 1971 ja Karvian kotiseutukirja ENTINEN KARVIA ilmestyi vuonna 1977.
Eino Saari oli tunnetun Riskun pelimannisuvun jäsen. Hän kuului myös Riskun pelimannit -kansanpelimanniryhmään, jossa soitti viulua. Riskun pelimanneihin kuuluivat Eino Saaren aikaan Emil Risku, Torsti, Sipri, Anto ja Eino Saari sekä Eino Hänninen. Pelimannit nauhoittivat 1940-luvun lopussa ja 1950- luvun alussa yli 20 radionauhoitusta, joihin Eino Saari kirjoitti käsikirjoitukset. Riskun pelimannit kiersivät soittamassa eri puolilla Suomea järjestetyissä tilaisuuksissa ja erityisesti kymmenissä kruunuhäissä. Saari järjesti kaksipäiväiset kruunuhäät myös Karviaan vuonna 1961. Saari kirjoitti muistiin suuren määrän kansansävelmien sanoja, nuotteja ja pelimanniperinnettä. Uusien laulujen säveltämisestä hän ei ollut kiinnostunut, sillä kansanmusiikkisävelmiä oli hänen mielestään riittävästi olemassa.
. LINKKI EINO SAAREN ARKISTOLUETTELOON
Eino Saaren saamat tunnustukset tekemästään perinteentallennustyöstä :
1954 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kunniakirja tallentamistyöstä.
1972 Kalevala-seuran Kekripäivän palkinto tieteen, taiteen ja kulttuuripolitiikan ansioista.
1976 Oltermanni - arvonimi. Suomen pelimanniyhdistys.
1976 Valtion taiteilijaeläke.
1976 Paikallislehtien liiton Lizelius-mitali.
1981 Paikallislehtien liiton Antti-patsas kotiseutuaineiston tallentamisesta ja keräämisestä.
1982 Folk Music Festival -mitali arvokkaasta kansanmusiikin keräystyöstä.
1982 Karvian Krupulaukku -arvonimi.
Eino Saari oli aktiivisessa kirjeenvaihdossa sekä yksityisten ihmisten että eri laitosten edustajien kanssa. Suuri osa hänen kirjeenvaihdostaan on säilynyt. Saari jätti itselleen kopiot kirjoittamistaan kirjeistä. Saari sai keruu- ja haastattelumatkoillaan haltuunsa myös runsaasti vanhoja asiakirjoja ja kirjeitä. Hänen kirjakokoelmansa karttui perinnelaitosten muistaessa aktiivista perinteenkerääjää kirjalahjoituksin. Myös useat Kotiseutu-lehden vuosikerrat ovat tulleet lahjana aktiivisesta keruutyöstä. Lehtileikekokoelmiinsa Saari keräsi omien pakinoidensa lisäksi Karviaa ja naapurikuntia koskevia lehtijuttuja sekä kulttuuria, historiaa ja muita tiedettä koskevia artikkeleita. Eino Saari toteutti keruutyötään ja hoiti museota ammattimaisella tavalla.
Asiakirjojen ja kirjeiden välityksellä Eino Saaresta välittyy kuva, jonka mukaan Saari oli rehellinen, asialleen omistautunut ja periksi antamaton, maaseutua ja sen elinkeinoja puolustava, menneisyyttä ja esi-isien työtä arvostava mies, joka halusi jättää jälkipolville pysyvän muiston menneestä ajasta. Saari oli myös yhteiskunnallisesti aktiivinen osallistuja, eikä pelännyt tarttua asioihin, jotka kaipasivat toimenpiteitä. Periksiantamattoman ja suoran luonteensa takia Saari joutui silloin tällöin kahnauksiin eri ihmisten kanssa. Saari oli aina innokas oppimaan uutta ja oli kiinnostunut laajasti eri tieteistä, historian ja perinnetieteiden säilyessä kuitenkin ykkösenä. Saari oli myös matemaattisesti ja teknisesti lahjakas. Nuorena Saari opiskeli mm. esperanto-kieltä. Vanhuuden päivillä heikentynyt näkö haittasi aktiivista lukemista ja kirjoittamista. Eino Saari kuoli 11.2 1983.
FM Jaana Ojala
Aira Hietaluoma haastattelee Eino Saarta:
-Onko sulla lapsuudesta mitään, että miltä elämä silloin tuntu, oliko se turvallista ja oliko kaikkia kyllä?
Saari:
-Minä olin 3,5 vuoren kun Hormaluoman silta rakennettihin kivestä 1899
ja minä muistan kun mentihin äiren kans kattohon siltatyömaalle, niin
siinoli varasilta lännenpuolelta josta kuliettihin, niin muistan kun
viimmesiä kiviä ne pani vielä sillan holovihin niin kyllä minä vielä ne
vanhatki muistan. Kyllä se turvallista oli, en minä tierä moittia.
-Nuorena oli osallistuttava ahkerasti talon töihin. Ketoja
"fältättihin" ja sitten oli äestettävä, perattava ojia ja oli oltava
riihellä. Isä asensi puhelimia 1900- luvun ensimmäisellä
vuosikymmenellä. Samoihin aikoihin Eemeli Risku (äidin veli) muutti
kauppiaaksi Karvialle ja rupesi pitämään kauppaa Otavalla; silloin
v.1906 kun Eemeli myi isälle viulun, syttyi syvä mielenkiinto
soittamiseen.
Karviassa ei siihen aikaan ollut koulua muualla kuin kirkolla. Koulua piti Iisakki Mäkinen ja kouluun oli käveltävä 11 km:n matka kun muuta kyytiä ei ollut. Kortteeri oli hankittava kirkolta ja Eino Saari muutti koulupäivien ajaksi Salomon Riskulle. Silloin koulua oli lauantaisinkin.
Hietaluoma: - Olikko sinä työnjohtaja vai mikä, sahalla vai missä?
Saari: -No työnjohtaja minä olin, sahalla, mettäs ja laivoilla ja lautatarhalla ja jokapaikas. Sahanhoitajana kun sota alako, olin Ykspihilajas silloin ja patruunateheras perustettiin Kokkolan ja Ykspihlajan välille, niin ei piisannukkaa sähkö eikä ollu liniaa etelähän päin, sitte tänne vielä suurihin laitkoksihin, mutta Kokkolan ja Ähtävän joes oli sähkölaitos muttei tahtonu virta piisata kun sinne tuli muutaki puolustusvoimien töitä. Sitte muutettihin se saha kunei silloin kun väki oli soras, se täyty senki tähäre lopettaa kunnei ollu miehiä, tehtihin sähkölaitos sinne sahalle. Tehtihin konehuonehen etehen koppi ja siihen tuotihin generaattori ja hihina verettihin ja minä aloin sen päähoitajaksi, kyllä siinä oli koneenhoitajat mutta kyllä se niin oli, että se oli usein sitte kun oli vähä virtaa, usein meni virta pois päältä ja oli vain yksi mies joka osas panna sen uurestaan päälle, kun se oli vuorollansa, minä sain rauhas maata.
Hietaluoma: - Sun on täytyny kumminki ne asiat ottaa selviksi, sinä oot tämmöstä keruutyötä teheny siinäki kauan, se on kyllä hyvin monipuolista kun aattelee että on musiikki-ihminen, sitte kansanperinteen kerääjä ja sitte vielä kirjailija. Minusta se on hyvin laaja-alaista, harva niin monehen kykenee, ei ne tuu mikkään kasahan muuta kun kovan työn takaa.
Saari: - No ei mutta ei se ikävääkää työtä oo.
Hietaluoma: - Se on totta, että sun on täytyny siihen innostua, ei sitä
muuten olisi viittiny, mutta mikä se voimma on joka sun on saanu
innostumaan?
Saari: - En minä tiä, kai se piru on!
Kirj.Seppo Kivistö
Lähteet: Pelimannien parhaat
Ylä-Satakunta